Jaahans, josko ehtisi nyt näpyttelemään vähän viime reissun kuulumisia. Marraskuun alussa täällä oli pitkä viikonloppu, ja hyödynnettiin moinen ylellisyys lähtemällä vähän pidemmäksi aikaa retkelle. Ensimmäistä kertaa täällä olon aikana yövyttiin jossain muualla - eihän täällä olekaan kuin reilu vuosi vasta oltu... Lähtöpäivänä sää näytti harmaalta, ja hetken aikaa arvottiin lähteäkö vaiko eikö. Onneksi lähdettiin, sillä kaikinpuolin onnistunut reissu tästä tuli. :)

Majapaikka löytyi pienestä majatalosta, jossa oli muutamia juuri remontoituja huoneistoja vuokrattavana. Meillä oli ylellinen kahden makuuhuoneen asunto, jossa oli ah-niin-mielettömän-ihana-lattialämmitys. Voi ihanuus! Ja muutenkin oli oikein viihtyisä paikka, kalusteet oli Ikeasta - eli hyvin sovittiin suomalaisina sinne sekaan. ;) Tässä näkymä alakerran parvekkeelta:

Talon takana oli joki, jota seuraamalla pääsi kävellen Bohinj-järvelle. Ekana iltana patikoitiinkin tuo n. parin tunnin ja 10 kilometrin mittainen reitti. Koirilla oli kivaa, ihmisistä puhumattakaan:

Vuoretkin ilmestyivät näkyviin pilviharson takaa:

Seuraavana päivänä lähdettiin käymään Savican vesiputouksella. Näistä maisemista maksoi ihan mukisematta parin euron sisäänpääsymaksun:

(Sivuhuomautuksena: vuoristovesi on kylmää. Pennelikenneli-Kuuris kävi sen testaamassa paluumatkalla, kun pysähdyttiin parkkipaikan kupeessa juottamaan koirat. Gidda taiteili nätisti ja rauhassa kivien päälle juomaan, mutta Koo tapansa mukaan sähläsi neljän jalkansa kanssa ja pludasi itsensä tuonne jorpakkoon. Ei voi pieni koira kaikkia jalkojaan hallita millään - varsinkaan, kun ei voi malttaa pysähtyä hetkeksikään ajattelemaan. :F)

Ja itse putous. Kuva ei tee oikeutta, sen verran hieno paikka tuo oli:

Putouksen jälkeen käväistiin pikaisesti kämpillä hakemassa pikkuneidille lisää ruokaa (Vuoden äiti ja isä -palkinto on taattu: eihän nyt omalle lapselleen voi muistaa ottaa tarpeeksi sapuskaa mukaan... :F). Kämpältä ajettiin kiireellä takaisin putouksen suuntaan; samalla suunnalla oli laskettelurinteet ja hissi, jolla sinne ylös rinteille siis pääsee. Hissejä lähti puolen tunnin välein, ja meikäläiset ehtivät paikalla paria minuuttia ennen kuin seuraava hissi starttasi. Ja ehdittiin kuin ehdittiinkin, eikä tarvinnut jäädä puoleksi tunniksi odottelemaan ja tuhlaamaan kallisarvoista valoisaa aikaa.

Kannatti kiirehtiä ja kannatti uskaltautua vaappuvaan hissiin, sen verran mukavat  maisemat sieltä ylhäältä aukesi.

Tyhjillä rinteillä oli tilaa Sinisellekin juosta:

Hämärä rupesi vähitellen hiipimään niskaan, ja alaspäin vievää hissiä odotellessa ihasteltiin vaaleanpunaisia vuoria ja valkoista kuuta. (Ja taaskin tää näytti paljon hienommalta livenä...)

Seuraavana päivänä olikin sitten vuorossa pakkaaminen, siivoaminen, autoon ahtautuminen ja paluu saapasmaahan. Vähän jäi takaraivoon kytemään ajatus joulun vietosta noissa maisemissa...